Kaksi kiitettyä kirjaa - ansaitusti

Khaled Hosseini: Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa
genre: kaunokirjallisuus

Ostin kirjat pokkarialesta (kolme kympillä) joitakin kuukausia sitten. Loistavat auringot olin halunnut lukea jo pitkään, mutta se ei ollut osunut kirjastossa käsiini. Leijapoikaa taas pyörittelin käsissäni kirjakaupassa, laitoin välillä pois ja otin taas takaisin. Olin kuullut ja lukenut kirjasta paljon kiittäviä arviointeja, mutta jostain syystä en ollut ihan varma, haluanko lukea sen. Vaistomaista itsesuojelua, ehkä. On helpompi elää, kun ei tiedä.

Kirjat ovat toki kaunokirjallisia, fiktiivisiä romaaneja, mutta jokainen, joka joskus on lukenut tai kuullut uutisia Afganistanin sodasta ja talebaneista, joutuu niiden kautta imaistuksi järkyttävään maailmaan. Uutiset, jotka ovat ehkä tuntuneet etäisiltä ja ei-meitä-koskettavilta, heräävät kirjojen myötä eloon. Se ei ole miellyttävä kokemus. Olen kuitenkin iloinen, että luin nämä romaanit.

Kirjat seisoivat hyllyssäni siis useita kuukausia, ennen kuin tartuin siihen. En häpeä myöntää, että olen mieltynyt enemmän hömppään kuin vakavaan kirjallisuuteen. Omassakin elämässä tuntuu usein olevan tarpeeksi tekemistä, ja kirjojen maailma on minulle nimenomaan keino nollata aivoja. Siksi otin nämä kirjat käteeni vasta, kun kirjastosta lainatut kevyet romssut olivat lopussa.

Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo kahden naisen tarinan. Tai oikeastaan kolmannenkin, sillä toisen päähenkilön, Mariamin äidin, tarina kulkee kirjan syvänä pohjavireenä. Varsinaiset päähenkilöt ovat kuitenkin Mariam ja häntä lähes 20 vuotta nuorempi Laila, jotka joutuvat jakamaan saman kodin ja aviomiehen. Kummankaan avioliitto ei ole hyvä, mutta siitä syntyy jotain ihmeellistä: vahva ystävyys, josta on vaikea sanoa onko se enemmän sisarusten, äidin ja tyttären vai kohtalotoverien suhde. Joka tapauksessa se riittää antamaan suurimman uhrin toisen onnen puolesta.

Leijapoika kertoo sekin ystävyydestä. Amir ja Hassan, "Kabulin sulttaanit" imevät samaa rintaa, elävät samassa pihapiirissä, oppivat lähes yht'aikaisesti liikkumaan ja puhumaan. Heidän lähtökohtansa ovat kuitenkin erilaiset: toinen kasvaa mahtimiehen, toinen tämän palvelijan poikana. Amir nauttii arvostusta isänsä kautta, Hassan on vain halveksuttu hazara. Tämä ystävyys ei kuitenkaan ole tasaveroinen, vaan enemmänkin hyväksikäyttäjän ja palvojan suhde.

Lukuelämykset olivat aluksi hyvin erilaiset. Enimmäkseen se johtui siitä, että loistavien aurinkojen päähenkilöistä pidin, Leijapojan Amir taas edusti monia ominaisuuksia, jotka tuntuvat vastenmielisiltä; itsekeskeisyys, pelkuruus, ylimielisyys. Molempien tarinoiden taustana oli sotien vähitellen tuntemattomaksi muuttama Afganistan. Sen kauneus ja myöhemmät kauhut tuntuivat tulevan iholle asti; kuten toisen kirjan takakannessa mainitaan, kyseessä on "romaani, jonka jälkeen uutisotsikot eivät koskaan enää näytä samalta". Lause pätee molempiin teoksiin.

Islamin usko vaikutti molempien kirjojen juoneen syvästi. Hosseini käsittelee uskontoa(an?) kypsästi ja rakentavasti, mielestäni hyvin kunnioittavaan sävyyn, tuoden esille sen, että vaikka uskon varjolla tehdään hirvittäviä asioita, itse uskonto ei sellaiseen kannusta.

Näitä kirjoja ei ole turhaan ylistetty. Suosittelen lämpimästi, vaikka lukukokemusta ei voi sanoa kaikin paikoin mukavaksi.