genre: romantiikka
Hömpänpömpää. Neliosaisen sarjan ensimmäinen kirja. Ihan viihdyttävää, kuten Roberts aina, mutta jossain määrin ärsyttävääkin. Ihan järjetön kokoelma kliseitä.
Tehdäänpä tämä nyt näin: kerron ensin, mitkä asiat kirjassa miellyttivät. Sen jälkeen kerron, mitkä alkoivat ottaa päähän niin, että oli pakko tehdä tämä "arvio". En nimittäin kirjoita jokaisesta lukemastani kirjasta, vaan ainoastaan niistä, joista tulee mieleen jotain sanottavaa.
Pidin kovasti kirjan teemasta. Häät ovat jotain ihanaa. Hääbisnes on toisaalta suureellisuudessaan ja hysteerisyydessään naurettavaa, toisaalta kiehtovaa. Olisihan se mahtavaa järjestää häät, joissa ei tarvitsisi miettiä kustannuksia. Ihanaa sellaisia olisi suunnitella. Etenkin jos ne eivät menisi omasta pussista, vaan pikemminkin siitä maksettaisiin. Siihen perustuu neljän ystävyksen - valokuvaaja Mackensien, floristi Emman, leipuri Laurelin ja pääsuunnittelija Parkerin - yhteisyritys Kartanohäät. Mielelläni tekisin töitä tuollaisessa paikassa. :)
Pidin myös kirjan miespäähenkilöstä. Carter on kerrassaan hurmaava mies. Lukutoukka. Älykkö. Tykkää työskennellä murkkuikäisten ja hiukan sen ylittäneiden nuorten kanssa, ja tekee sen sydämellään. Ah. Missä tuollaisia on? ;) (Niin joo, hömppäkirjoissa.) Pidän myös siitä, että Carter ei ole täydellinen. Silmälasit ja hontelo kroppa. Nörttiys. Roberts ei ole tehnyt hänestä mitään ylikomeaa, vaan viehätys tulee ristiriitaisuudesta ja luonteen suloisuudesta.
Myöskään päähenkilö Mackensie ei ole klassisen kaunis. Sekin on mukava asia. Mutta tässä tulee ensimmäinen huomio, joka pätee yleensäkin Robertsin päähenkilöihin. He ovat yliluonnollisia. Siis eivät mitään kummituksia tai satuolentoja, vaan vähän turhan harvinaisia otuksia. Mistä löytyy tänä päivänä vielä naisihmisiä, jotka elävät muuten Mackensien ja hänen ystäviensä kaltaista elämää, mutta eivät värjää hiuksiaan, vaikkeivät pidä sen väristä? Se olisi piristävä piirre, ellei se toistuisi jokaisessa Robertsin kirjassa. Pidän naturellista lookista ja noudatan sitä itsekin. Taidan kuulua siinä asiassa kuitenkin niin pieneen vähemmistöön, että Robertsin jälkeen tuntuukin virkistävältä lukea hömppää, jossa naiset elävät kuten normaalit naiset. :-D
Toinen häiritsevä piirre oli yllättäen ystävyys. Se oli suloista siinä kirjasarjassa, joka kertoi niistä siskoksista. Tai mitä sukulaistyttösiä ne olivatkaan Unelma-trilogiassa. Oli liikuttavaa lukea lujasta, lapsuudesta asti kumpuavasta ystävyydestä ja sisaruudesta, ja siihen perustuvasta yhteisyrityksestä. Ikävä kyllä tämä uusi sarja toistaa pahemman kerran Unelma-trilogiaa. Neljä lapsuudenystävää, jotka hitsautuvat niin tiiviisti yhteen, että jakavat paitsi työnsä, myös kotinsa - koko elämänsä. Unelma-trilogiasta poiketen tämän sarjan pohjana oleva bisnes vaan oli liian valmiiksi pureskeltu. Yritys menestyi liiankin hyvin. Särmä puuttui.
Kolmas häiritsevä piirre oli se Roberts-klisee, joksi Mackensien ja Carterin suhde muodostuu. On ymmärrettävää, että yhden romaanin mittaisessa tarinassa suhde etenee nopeasti, muutamassa kuukaudessa kohti "kliimaksia" eli kosintaa. Mutta hei, tämä on, kuten sanottua, neliosaisen sarjan ENSIMMÄINEN osa. Kuinka todennäköistä on, että erittäin sitoutumiskammoinen, ei todellakaan avioliiton pysyvyyteen uskova henkilö kypsyy muutamassa kuukaudessa kosintaan asti? Eikö Carteria ja Macia olisi voinut jättää vielä ihan vaan seurustelemaan? Melkein jo uskoin loppumetreillä, että Roberts olisi tehnyt näin rohkean ratkaisun ja tyytynyt siihen, että Mac uskaltautuu lopultakin sanomaan maagiset kolme sanaa. Miksi, oi miksi, piti latistaa tunnelma jollain niin kliseisellä asialla kuin pikakosinnalla? Tai jos kerran piti kosia, miksei Mac vielä mennyt sopivasti pikkupaniikkiin ja kieltäytynyt toistaiseksi? Eikö se kihlaus nyt olisi voitu ujuttaa myöhempiin, Emmasta, Laurelista ja Parkerista kertoviin kirjoihin, kun Mac ja Carter joka tapauksessa tulevat olemaan kiinteänä osana niitäkin tarinoita?
Ja sitten se seksi. Siinäkin Roberts toistaa itseään. Voitaisiin ottaa makuukammarikohtaus mistä tahansa hänen kirjastaan, vaihtaa päähenkilöiden nimet ja sujauttaa sama pätkä toiseen kirjaan. Joskus epäilen, että ehkä Roberts tekeekin niin. Olisi virkistävää lukea joskus pariskunnasta, joka ei alusta asti sopisikaan täydellisesti toisiinsa. Joka joutuisi opettelemaan yhteensopimista. Jossa molemmat eivät heti ensimmäisellä kertaa löytäisi toistensa herkkyyksiä. Jossa löytämisen ilo koettaisiin myöhemmin, kun suhde on kypsynyt hiljalleen valmiimmaksi.
Roberts on ihailtavan tuottelias kirjailija. Siihen nähden on hämmästyttävää, että olen näitä hänen oikeita romskujaan ("ei-oikeita" ovat tietenkin ne kioskikirjallisuuteen kuuluvat, jotka todennäköisesti vain kirjoitetaan Robertsin nimellä, koska a) hän ei takuulla ehtisi enää yhtään enempää kirjoja kirjoittaa, ja b) ne ovat niin selkeästi kehnompaa tasoa tyylillisesti) jaksanut lukea näinkin innokkaasti (sitä vampyyrisarjaa lukuunottamatta). Voi pliisu mikä pettymys tämä kirja olikaan. Luultavasti luen loputkin tämän sarjan kirjat, ihan vain tottumuksen vuoksi, ja koska ne ovat sopivan kevyttä vastinetta tälle arkihärdellille. Mutta toivon, että Jotain vanhaa, Jotain sinistä ja Jotain lainattua sisältävät edes vähän enemmän yllätyksiä. Ja ettei jokainen niistä päättyisi kosintaan, kun sarjamuotoisuus antaa kuitenkin mahdollisuuden pohjajuonen kehittelyynkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti