Olen haaveillut omasta blogista jo pitkään. Kirjablogi on käynyt mielessä välillä, mutta aika on ollut kortilla enkä ole päässyt puusta pitkään. Nyt sen teen!
Rakastan kirjoja. Ne ovat ystäviäni, mihin blogini nimikin jo viittaa. Jo pelkästään kirjojen käsittely tuottaa minulle mielihyvää. Kotona minulla on kirja aina käden ulottuvilla. Luen laittaessani ruokaa, imettäessäni lasta, käydessäni vessassa, syödessäni (mikäli pöydässä ei ole muita), jopa saunoessani! Opin lukemaan juuri ennen 5-vuotissyntymäpäivääni. Kirja oli kuvaton lastenromaani nimeltä Tähdet ovat lähellä, joka kertoi pienen Anna-tytön elämästä molemmin puolin sota-aikaa, syntymästä oppikoulun pääsykokeisiin. Siitä loikkasin suoraan Viisikkoihin ja Neiti Etsiviin, Runotyttöön ja Anni Swaniin. Isäni äiti, Eveliina-mummo, joka asui meillä, vei minut lähikoulun pihaan kirjastoautolle joka perjantaiaamu. Kirjastoauton sedät oppivat nopeasti tuntemaan minut ja pari vuotta vanhemman siskoni, kun lainasimme jopa kaksikinkymmentä kirjaa kerralla - ja palautimme ne seuraavalla viikolla luettuina. Toimme usein mukanamme listan kirjoista, jotka saimme kirjastoautolta sitten seuraavalla viikolla. Ne sisälsivät Lottaa ja Tiinaa sekä muita klassikoita, joita luokkakaverimme eivät jaksaneet lukea, koska niiden teksti oli liian pientä ja ainoa kuva löytyi kirjan kannesta. Itse en jaksanut ymmärtää miten joku viitsii lukea suihkareita sun muita, joiden tarina oli ohut ja lapsellinen.
Olen iloinen siitä, että olen saanut siirrettyä rakkauden lukemiseen myös lapsiini. Esikoisellani on ADHD, mutta lukeminen on niitä asioita, joista hän on riittävän kiinnostunut jaksaakseen keskittyä siihen. Hän oppi lukemaan 5-vuotiaana, ja nykyään kun kierrokset alkavat nousta, hän saattaa itsekin ehdottaa että ottaa kirjan ja menee sänkyyn rauhoittumaan.
Minun päiväni paras hetki on se, kun lapset iltapalan ja -pesun jälkeen kömpivät sänkyynsä ja minä istahdan lukemaan heille iltasatua. 3-8 -vuotiaat nukkuvat kaikki samassa huoneessa, ja myös juuri vuoden täyttänyt kuopus konttaa sinne kuuntelemaan iltasatua. Emme lue mitään kuvakirjoja, vaan pitkiä romaaneja. Iltasatu saattaa kestää jopa puolitoista tuntia, riippuen siitä mihin aikaan sänkyyn ehditään ja kuinka jännittävässä kohdassa kirja on menossa. Olemme lukeneet mm. Astrid Lindgrenin Eemelit, Marikit, Rasmus ja Kulkurin; Tove Janssonin alkuperäiset Muumit (toki suomeksi); Pauli Matikaisen Mustakäsi-sarjan, joka vei lapset täysin mukanaan. Tällä hetkellä meillä on kesken Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Lapset ovat aivan hurmaantuneita papukaija Kikiin!
Omiin unohtumattomiin lukukokemuksiini kuuluvat lapsuudesta mm. Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli, Väinö Havaksen Joulusta jouluun sekä erikoisempana Bertta Valtosen Kätilönä Karjalassa, jonka luin ehkä kymmenvuotiaana ja joka siitä lähtien on kuulunut suosikkikirjoihini. Luin myös Pikku Prinssin, mutta se oli mielestäni omituinen ja tylsä; vasta yhdeksännellä luokalla, kun valmistelimme siihen pohjautuvaa koulunäytelmää, olin riittävän kypsä ymmärtämään kirjan ydinsanomaa. Siitä lähtien se onkin kuulunut minulle tärkeimpien kirjojen joukkoon.
Tähän blogiin minun on tarkoitus kirjoittaa, ei suinkaan kaikista lukemistani kirjoista, vaan niistä jotka herättävät ajatuksia ja tunteita suuntaan tai toiseen. Jaan kirjat kolmeen ryhmään: iltasatukirjat, joita luen lapsilleni; romaanit, joilla rikastutan arkeani; sekä asiakirjat, jotka ovat ilahduttaneet ja opettaneet minua.
Toivon, että sinä, lukijani, löydät tästä blogista paljon iloa elämääsi tuovia lukuvinkkejä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti