Khaled Hosseini: Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa
genre: kaunokirjallisuus
Ostin kirjat pokkarialesta (kolme kympillä) joitakin kuukausia sitten. Loistavat auringot olin halunnut lukea jo pitkään, mutta se ei ollut osunut kirjastossa käsiini. Leijapoikaa taas pyörittelin käsissäni kirjakaupassa, laitoin välillä pois ja otin taas takaisin. Olin kuullut ja lukenut kirjasta paljon kiittäviä arviointeja, mutta jostain syystä en ollut ihan varma, haluanko lukea sen. Vaistomaista itsesuojelua, ehkä. On helpompi elää, kun ei tiedä.
Kirjat ovat toki kaunokirjallisia, fiktiivisiä romaaneja, mutta jokainen, joka joskus on lukenut tai kuullut uutisia Afganistanin sodasta ja talebaneista, joutuu niiden kautta imaistuksi järkyttävään maailmaan. Uutiset, jotka ovat ehkä tuntuneet etäisiltä ja ei-meitä-koskettavilta, heräävät kirjojen myötä eloon. Se ei ole miellyttävä kokemus. Olen kuitenkin iloinen, että luin nämä romaanit.
Kirjat seisoivat hyllyssäni siis useita kuukausia, ennen kuin tartuin siihen. En häpeä myöntää, että olen mieltynyt enemmän hömppään kuin vakavaan kirjallisuuteen. Omassakin elämässä tuntuu usein olevan tarpeeksi tekemistä, ja kirjojen maailma on minulle nimenomaan keino nollata aivoja. Siksi otin nämä kirjat käteeni vasta, kun kirjastosta lainatut kevyet romssut olivat lopussa.
Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo kahden naisen tarinan. Tai oikeastaan kolmannenkin, sillä toisen päähenkilön, Mariamin äidin, tarina kulkee kirjan syvänä pohjavireenä. Varsinaiset päähenkilöt ovat kuitenkin Mariam ja häntä lähes 20 vuotta nuorempi Laila, jotka joutuvat jakamaan saman kodin ja aviomiehen. Kummankaan avioliitto ei ole hyvä, mutta siitä syntyy jotain ihmeellistä: vahva ystävyys, josta on vaikea sanoa onko se enemmän sisarusten, äidin ja tyttären vai kohtalotoverien suhde. Joka tapauksessa se riittää antamaan suurimman uhrin toisen onnen puolesta.
Leijapoika kertoo sekin ystävyydestä. Amir ja Hassan, "Kabulin sulttaanit" imevät samaa rintaa, elävät samassa pihapiirissä, oppivat lähes yht'aikaisesti liikkumaan ja puhumaan. Heidän lähtökohtansa ovat kuitenkin erilaiset: toinen kasvaa mahtimiehen, toinen tämän palvelijan poikana. Amir nauttii arvostusta isänsä kautta, Hassan on vain halveksuttu hazara. Tämä ystävyys ei kuitenkaan ole tasaveroinen, vaan enemmänkin hyväksikäyttäjän ja palvojan suhde.
Lukuelämykset olivat aluksi hyvin erilaiset. Enimmäkseen se johtui siitä, että loistavien aurinkojen päähenkilöistä pidin, Leijapojan Amir taas edusti monia ominaisuuksia, jotka tuntuvat vastenmielisiltä; itsekeskeisyys, pelkuruus, ylimielisyys. Molempien tarinoiden taustana oli sotien vähitellen tuntemattomaksi muuttama Afganistan. Sen kauneus ja myöhemmät kauhut tuntuivat tulevan iholle asti; kuten toisen kirjan takakannessa mainitaan, kyseessä on "romaani, jonka jälkeen uutisotsikot eivät koskaan enää näytä samalta". Lause pätee molempiin teoksiin.
Islamin usko vaikutti molempien kirjojen juoneen syvästi. Hosseini käsittelee uskontoa(an?) kypsästi ja rakentavasti, mielestäni hyvin kunnioittavaan sävyyn, tuoden esille sen, että vaikka uskon varjolla tehdään hirvittäviä asioita, itse uskonto ei sellaiseen kannusta.
Näitä kirjoja ei ole turhaan ylistetty. Suosittelen lämpimästi, vaikka lukukokemusta ei voi sanoa kaikin paikoin mukavaksi.
Ystäväni Kirja
maanantai 30. heinäkuuta 2012
maanantai 22. elokuuta 2011
Roberts-klisee
Nora Roberts: Jotain uutta
genre: romantiikka
Hömpänpömpää. Neliosaisen sarjan ensimmäinen kirja. Ihan viihdyttävää, kuten Roberts aina, mutta jossain määrin ärsyttävääkin. Ihan järjetön kokoelma kliseitä.
Tehdäänpä tämä nyt näin: kerron ensin, mitkä asiat kirjassa miellyttivät. Sen jälkeen kerron, mitkä alkoivat ottaa päähän niin, että oli pakko tehdä tämä "arvio". En nimittäin kirjoita jokaisesta lukemastani kirjasta, vaan ainoastaan niistä, joista tulee mieleen jotain sanottavaa.
Pidin kovasti kirjan teemasta. Häät ovat jotain ihanaa. Hääbisnes on toisaalta suureellisuudessaan ja hysteerisyydessään naurettavaa, toisaalta kiehtovaa. Olisihan se mahtavaa järjestää häät, joissa ei tarvitsisi miettiä kustannuksia. Ihanaa sellaisia olisi suunnitella. Etenkin jos ne eivät menisi omasta pussista, vaan pikemminkin siitä maksettaisiin. Siihen perustuu neljän ystävyksen - valokuvaaja Mackensien, floristi Emman, leipuri Laurelin ja pääsuunnittelija Parkerin - yhteisyritys Kartanohäät. Mielelläni tekisin töitä tuollaisessa paikassa. :)
Pidin myös kirjan miespäähenkilöstä. Carter on kerrassaan hurmaava mies. Lukutoukka. Älykkö. Tykkää työskennellä murkkuikäisten ja hiukan sen ylittäneiden nuorten kanssa, ja tekee sen sydämellään. Ah. Missä tuollaisia on? ;) (Niin joo, hömppäkirjoissa.) Pidän myös siitä, että Carter ei ole täydellinen. Silmälasit ja hontelo kroppa. Nörttiys. Roberts ei ole tehnyt hänestä mitään ylikomeaa, vaan viehätys tulee ristiriitaisuudesta ja luonteen suloisuudesta.
Myöskään päähenkilö Mackensie ei ole klassisen kaunis. Sekin on mukava asia. Mutta tässä tulee ensimmäinen huomio, joka pätee yleensäkin Robertsin päähenkilöihin. He ovat yliluonnollisia. Siis eivät mitään kummituksia tai satuolentoja, vaan vähän turhan harvinaisia otuksia. Mistä löytyy tänä päivänä vielä naisihmisiä, jotka elävät muuten Mackensien ja hänen ystäviensä kaltaista elämää, mutta eivät värjää hiuksiaan, vaikkeivät pidä sen väristä? Se olisi piristävä piirre, ellei se toistuisi jokaisessa Robertsin kirjassa. Pidän naturellista lookista ja noudatan sitä itsekin. Taidan kuulua siinä asiassa kuitenkin niin pieneen vähemmistöön, että Robertsin jälkeen tuntuukin virkistävältä lukea hömppää, jossa naiset elävät kuten normaalit naiset. :-D
Toinen häiritsevä piirre oli yllättäen ystävyys. Se oli suloista siinä kirjasarjassa, joka kertoi niistä siskoksista. Tai mitä sukulaistyttösiä ne olivatkaan Unelma-trilogiassa. Oli liikuttavaa lukea lujasta, lapsuudesta asti kumpuavasta ystävyydestä ja sisaruudesta, ja siihen perustuvasta yhteisyrityksestä. Ikävä kyllä tämä uusi sarja toistaa pahemman kerran Unelma-trilogiaa. Neljä lapsuudenystävää, jotka hitsautuvat niin tiiviisti yhteen, että jakavat paitsi työnsä, myös kotinsa - koko elämänsä. Unelma-trilogiasta poiketen tämän sarjan pohjana oleva bisnes vaan oli liian valmiiksi pureskeltu. Yritys menestyi liiankin hyvin. Särmä puuttui.
Kolmas häiritsevä piirre oli se Roberts-klisee, joksi Mackensien ja Carterin suhde muodostuu. On ymmärrettävää, että yhden romaanin mittaisessa tarinassa suhde etenee nopeasti, muutamassa kuukaudessa kohti "kliimaksia" eli kosintaa. Mutta hei, tämä on, kuten sanottua, neliosaisen sarjan ENSIMMÄINEN osa. Kuinka todennäköistä on, että erittäin sitoutumiskammoinen, ei todellakaan avioliiton pysyvyyteen uskova henkilö kypsyy muutamassa kuukaudessa kosintaan asti? Eikö Carteria ja Macia olisi voinut jättää vielä ihan vaan seurustelemaan? Melkein jo uskoin loppumetreillä, että Roberts olisi tehnyt näin rohkean ratkaisun ja tyytynyt siihen, että Mac uskaltautuu lopultakin sanomaan maagiset kolme sanaa. Miksi, oi miksi, piti latistaa tunnelma jollain niin kliseisellä asialla kuin pikakosinnalla? Tai jos kerran piti kosia, miksei Mac vielä mennyt sopivasti pikkupaniikkiin ja kieltäytynyt toistaiseksi? Eikö se kihlaus nyt olisi voitu ujuttaa myöhempiin, Emmasta, Laurelista ja Parkerista kertoviin kirjoihin, kun Mac ja Carter joka tapauksessa tulevat olemaan kiinteänä osana niitäkin tarinoita?
Ja sitten se seksi. Siinäkin Roberts toistaa itseään. Voitaisiin ottaa makuukammarikohtaus mistä tahansa hänen kirjastaan, vaihtaa päähenkilöiden nimet ja sujauttaa sama pätkä toiseen kirjaan. Joskus epäilen, että ehkä Roberts tekeekin niin. Olisi virkistävää lukea joskus pariskunnasta, joka ei alusta asti sopisikaan täydellisesti toisiinsa. Joka joutuisi opettelemaan yhteensopimista. Jossa molemmat eivät heti ensimmäisellä kertaa löytäisi toistensa herkkyyksiä. Jossa löytämisen ilo koettaisiin myöhemmin, kun suhde on kypsynyt hiljalleen valmiimmaksi.
Roberts on ihailtavan tuottelias kirjailija. Siihen nähden on hämmästyttävää, että olen näitä hänen oikeita romskujaan ("ei-oikeita" ovat tietenkin ne kioskikirjallisuuteen kuuluvat, jotka todennäköisesti vain kirjoitetaan Robertsin nimellä, koska a) hän ei takuulla ehtisi enää yhtään enempää kirjoja kirjoittaa, ja b) ne ovat niin selkeästi kehnompaa tasoa tyylillisesti) jaksanut lukea näinkin innokkaasti (sitä vampyyrisarjaa lukuunottamatta). Voi pliisu mikä pettymys tämä kirja olikaan. Luultavasti luen loputkin tämän sarjan kirjat, ihan vain tottumuksen vuoksi, ja koska ne ovat sopivan kevyttä vastinetta tälle arkihärdellille. Mutta toivon, että Jotain vanhaa, Jotain sinistä ja Jotain lainattua sisältävät edes vähän enemmän yllätyksiä. Ja ettei jokainen niistä päättyisi kosintaan, kun sarjamuotoisuus antaa kuitenkin mahdollisuuden pohjajuonen kehittelyynkin.
genre: romantiikka
Hömpänpömpää. Neliosaisen sarjan ensimmäinen kirja. Ihan viihdyttävää, kuten Roberts aina, mutta jossain määrin ärsyttävääkin. Ihan järjetön kokoelma kliseitä.
Tehdäänpä tämä nyt näin: kerron ensin, mitkä asiat kirjassa miellyttivät. Sen jälkeen kerron, mitkä alkoivat ottaa päähän niin, että oli pakko tehdä tämä "arvio". En nimittäin kirjoita jokaisesta lukemastani kirjasta, vaan ainoastaan niistä, joista tulee mieleen jotain sanottavaa.
Pidin kovasti kirjan teemasta. Häät ovat jotain ihanaa. Hääbisnes on toisaalta suureellisuudessaan ja hysteerisyydessään naurettavaa, toisaalta kiehtovaa. Olisihan se mahtavaa järjestää häät, joissa ei tarvitsisi miettiä kustannuksia. Ihanaa sellaisia olisi suunnitella. Etenkin jos ne eivät menisi omasta pussista, vaan pikemminkin siitä maksettaisiin. Siihen perustuu neljän ystävyksen - valokuvaaja Mackensien, floristi Emman, leipuri Laurelin ja pääsuunnittelija Parkerin - yhteisyritys Kartanohäät. Mielelläni tekisin töitä tuollaisessa paikassa. :)
Pidin myös kirjan miespäähenkilöstä. Carter on kerrassaan hurmaava mies. Lukutoukka. Älykkö. Tykkää työskennellä murkkuikäisten ja hiukan sen ylittäneiden nuorten kanssa, ja tekee sen sydämellään. Ah. Missä tuollaisia on? ;) (Niin joo, hömppäkirjoissa.) Pidän myös siitä, että Carter ei ole täydellinen. Silmälasit ja hontelo kroppa. Nörttiys. Roberts ei ole tehnyt hänestä mitään ylikomeaa, vaan viehätys tulee ristiriitaisuudesta ja luonteen suloisuudesta.
Myöskään päähenkilö Mackensie ei ole klassisen kaunis. Sekin on mukava asia. Mutta tässä tulee ensimmäinen huomio, joka pätee yleensäkin Robertsin päähenkilöihin. He ovat yliluonnollisia. Siis eivät mitään kummituksia tai satuolentoja, vaan vähän turhan harvinaisia otuksia. Mistä löytyy tänä päivänä vielä naisihmisiä, jotka elävät muuten Mackensien ja hänen ystäviensä kaltaista elämää, mutta eivät värjää hiuksiaan, vaikkeivät pidä sen väristä? Se olisi piristävä piirre, ellei se toistuisi jokaisessa Robertsin kirjassa. Pidän naturellista lookista ja noudatan sitä itsekin. Taidan kuulua siinä asiassa kuitenkin niin pieneen vähemmistöön, että Robertsin jälkeen tuntuukin virkistävältä lukea hömppää, jossa naiset elävät kuten normaalit naiset. :-D
Toinen häiritsevä piirre oli yllättäen ystävyys. Se oli suloista siinä kirjasarjassa, joka kertoi niistä siskoksista. Tai mitä sukulaistyttösiä ne olivatkaan Unelma-trilogiassa. Oli liikuttavaa lukea lujasta, lapsuudesta asti kumpuavasta ystävyydestä ja sisaruudesta, ja siihen perustuvasta yhteisyrityksestä. Ikävä kyllä tämä uusi sarja toistaa pahemman kerran Unelma-trilogiaa. Neljä lapsuudenystävää, jotka hitsautuvat niin tiiviisti yhteen, että jakavat paitsi työnsä, myös kotinsa - koko elämänsä. Unelma-trilogiasta poiketen tämän sarjan pohjana oleva bisnes vaan oli liian valmiiksi pureskeltu. Yritys menestyi liiankin hyvin. Särmä puuttui.
Kolmas häiritsevä piirre oli se Roberts-klisee, joksi Mackensien ja Carterin suhde muodostuu. On ymmärrettävää, että yhden romaanin mittaisessa tarinassa suhde etenee nopeasti, muutamassa kuukaudessa kohti "kliimaksia" eli kosintaa. Mutta hei, tämä on, kuten sanottua, neliosaisen sarjan ENSIMMÄINEN osa. Kuinka todennäköistä on, että erittäin sitoutumiskammoinen, ei todellakaan avioliiton pysyvyyteen uskova henkilö kypsyy muutamassa kuukaudessa kosintaan asti? Eikö Carteria ja Macia olisi voinut jättää vielä ihan vaan seurustelemaan? Melkein jo uskoin loppumetreillä, että Roberts olisi tehnyt näin rohkean ratkaisun ja tyytynyt siihen, että Mac uskaltautuu lopultakin sanomaan maagiset kolme sanaa. Miksi, oi miksi, piti latistaa tunnelma jollain niin kliseisellä asialla kuin pikakosinnalla? Tai jos kerran piti kosia, miksei Mac vielä mennyt sopivasti pikkupaniikkiin ja kieltäytynyt toistaiseksi? Eikö se kihlaus nyt olisi voitu ujuttaa myöhempiin, Emmasta, Laurelista ja Parkerista kertoviin kirjoihin, kun Mac ja Carter joka tapauksessa tulevat olemaan kiinteänä osana niitäkin tarinoita?
Ja sitten se seksi. Siinäkin Roberts toistaa itseään. Voitaisiin ottaa makuukammarikohtaus mistä tahansa hänen kirjastaan, vaihtaa päähenkilöiden nimet ja sujauttaa sama pätkä toiseen kirjaan. Joskus epäilen, että ehkä Roberts tekeekin niin. Olisi virkistävää lukea joskus pariskunnasta, joka ei alusta asti sopisikaan täydellisesti toisiinsa. Joka joutuisi opettelemaan yhteensopimista. Jossa molemmat eivät heti ensimmäisellä kertaa löytäisi toistensa herkkyyksiä. Jossa löytämisen ilo koettaisiin myöhemmin, kun suhde on kypsynyt hiljalleen valmiimmaksi.
Roberts on ihailtavan tuottelias kirjailija. Siihen nähden on hämmästyttävää, että olen näitä hänen oikeita romskujaan ("ei-oikeita" ovat tietenkin ne kioskikirjallisuuteen kuuluvat, jotka todennäköisesti vain kirjoitetaan Robertsin nimellä, koska a) hän ei takuulla ehtisi enää yhtään enempää kirjoja kirjoittaa, ja b) ne ovat niin selkeästi kehnompaa tasoa tyylillisesti) jaksanut lukea näinkin innokkaasti (sitä vampyyrisarjaa lukuunottamatta). Voi pliisu mikä pettymys tämä kirja olikaan. Luultavasti luen loputkin tämän sarjan kirjat, ihan vain tottumuksen vuoksi, ja koska ne ovat sopivan kevyttä vastinetta tälle arkihärdellille. Mutta toivon, että Jotain vanhaa, Jotain sinistä ja Jotain lainattua sisältävät edes vähän enemmän yllätyksiä. Ja ettei jokainen niistä päättyisi kosintaan, kun sarjamuotoisuus antaa kuitenkin mahdollisuuden pohjajuonen kehittelyynkin.
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Vähemmän tunnettua, mutta taattua Polvaa
Anni Polva: Minttu tahtoo koiran
Genre: lastenkirja - koko perheelle Polva nousi jälleen kerran lempikirjailijoitteni kärkeen! Kaikki tuntevat Tiinat ja aikuisten hömppäkirjat, mutta pienille lapsille suunnatut Polvat ovat tuntemattomampia, ainakin nykyään. Niistä moni, kuten Maija panee tuulemaan ja Kaisa tykkää Rikasta ovat kerrassaan hurmaavia, mutta Minttu tahtoo koiran on aivan omaa luokkaansa koskettavuudessaan.
Mintusta tulee nimittäin isosisko. Ikävä kyllä hän ei äidin mielestä oikein osaa olla sitä. Hänen pitäisi toisaalta olla iso tyttö, mutta toisaalta nelivuotias ei saa mennä lähellekään vauvaa. Aikuinen kyllä ymmärtää tämän, sillä Minttu-tyttö on aikamoisen aikaansaapa, mutta Polva auttaa lukijaa hienosti pääsemään lapsen korvien väliin. Eihän Minttu pahaa tahdo, vaan rakastaa vauvaa kovasti! Äiti vain ei sitä ymmärrä ollenkaan, eikä hänellä ole enää ollenkaan aikaa Mintulle. Minttu päättää lähteä maailmalle ja palata kotiin vasta kun on löytänyt oman koiran.
Tämä äiti luki kirjaa lapsilleen itku kurkussa. Moneen kertaan piti pysähtyä nieleskelemään ja katsoa itseään peilistä, jonka Polva taitavasti asettaa jokaisen useamman lapsen vanhemman eteen. Miten taitamaton ja epäreilu aikuinen saattaakaan olla!
Anni Polva on kerta kaikkiaan kertomisen kuningatar. Tiinat ovat ansaitusti lunastaneet paikkansa suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikkona, mutta tämän kirpputorilöytöni nostaisin jopa niidenkin yläpuolelle. Lukekaa ja rakastukaa!
torstai 11. elokuuta 2011
Lapin asukkaiden sotavuodet
Enni Mustonen: Lapinvuokko - Pohjatuulen tarinoita 1
Genre: historiallinen romaani, romantiikka
Annikki kirjoittaa ylioppilaaksi keväällä 1939. Laudatur saksankielestä johtaa nuoren naisen kääntämään ensin liikekirjeitä, ja talvisodassa leskeksi jäätyään saksalaisen upseerin tulkiksi. Arvattavissahan se on, mitä siitä seuraa: lemmenleiskuntaa ja lopulta raskaus juuri, kun Lapin sota syttyy ja mies lähetetään Saksaan.
Enni Mustosen tyyli ei petä. Tarina on suloinen ja uskottava, ajoittain hauskakin. Lapin asukkaiden koettelemukset tulevat lähelle. Erotiikan väreet pysyttelevät hyvän maun rajoissa, kuitenkin sievistelemättä. Mustonen kuvaa ihmisten luonteita ja elämää lämpimästi.
Lapinvuokko ilahduttaa ennen kaikkea sillä, että jatkoa on luvassa; Sarjan toisen osan on luvattu ilmestyvän elokuussa 2011. Jään odottamaan sen löytymistä kirjaston hyllystä.
Genre: historiallinen romaani, romantiikka
Annikki kirjoittaa ylioppilaaksi keväällä 1939. Laudatur saksankielestä johtaa nuoren naisen kääntämään ensin liikekirjeitä, ja talvisodassa leskeksi jäätyään saksalaisen upseerin tulkiksi. Arvattavissahan se on, mitä siitä seuraa: lemmenleiskuntaa ja lopulta raskaus juuri, kun Lapin sota syttyy ja mies lähetetään Saksaan.
Enni Mustosen tyyli ei petä. Tarina on suloinen ja uskottava, ajoittain hauskakin. Lapin asukkaiden koettelemukset tulevat lähelle. Erotiikan väreet pysyttelevät hyvän maun rajoissa, kuitenkin sievistelemättä. Mustonen kuvaa ihmisten luonteita ja elämää lämpimästi.
Lapinvuokko ilahduttaa ennen kaikkea sillä, että jatkoa on luvassa; Sarjan toisen osan on luvattu ilmestyvän elokuussa 2011. Jään odottamaan sen löytymistä kirjaston hyllystä.
tiistai 9. elokuuta 2011
Persoonallista lukunautintoa aikuisille
Peter Franzén: Tumman veden päällä
Genre: elämäkerta
Pete-poika elää elämäänsä Keminmaassa äidin, poliisi-isän ja pikkusiskon kanssa. Päivisin tavallisen oloinen, rakastava isä muuttuu öisin ailahtelevaksi ja uhkaavaksi. Äiti on mustelmilla ja välillä lähdetään keskellä yötä mummolaan turvaan. Pete ei kuitenkaan tunnu olevan asiasta suuremmin moksiskaan. Mummolassa on kivaa, ja isän kanssa on yleensä mukava touhuta.
Peten syntymäpäiville ilmaantuu Kake, joka tuo upean polkuauton. Myöhemmin käy ilmi että helsinkiläinen Kake onkin Peten oikea iskä. Kake ajaa hienolla autolla ja Pete pääsee lentokoneella kurkistamaan biologisen isän elämää ja toista pikkusiskoa. Kotiinkin on kuitenkin mukava palata.
Jossain vaiheessa Pete näkee liikaa. Hän haluaisi suojella äitiä ja pikkusiskoa isältä, mutta pienellä pojalla ei ole keinoja. Sitten koittaa yö, jonka jälkeen Pete ei halua enää nähdäkään isää. Äiti, Pete ja Suvi muuttavat kolmisin kerrostalokotiin, jossa ei edes tuoksu kukaan muu kuin he. Siellä on hyvä olla - mutta isä yltää lopulta sinnekin...
Franzénin kerronta on mahtavaa ja herkullista. Pienet yksityiskohdat ja lyhyet lauseet tekevät tekstistä taidokkaan lapsenomaista. Vaikka Pete näkee ja kokee liikaa, ei lapsuus kuitenkaan ole huonoa tai onnetonta. Pete leikkii kavereiden kanssa, ihastuu koulussa naapuripulpetin tyttöön, hölmöilee välillä. Väkivallasta huolimatta kirjasta huokuu turvallisuus.
Tumman veden päällä on parasta, mitä olen lukenut pitkään aikaan; niitä kirjoja, jotka haluaa omaan kirjahyllyynsä, jotta voi lukea sen uudestaan juuri silloin kuin siltä tuntuu.
Genre: elämäkerta
Pete-poika elää elämäänsä Keminmaassa äidin, poliisi-isän ja pikkusiskon kanssa. Päivisin tavallisen oloinen, rakastava isä muuttuu öisin ailahtelevaksi ja uhkaavaksi. Äiti on mustelmilla ja välillä lähdetään keskellä yötä mummolaan turvaan. Pete ei kuitenkaan tunnu olevan asiasta suuremmin moksiskaan. Mummolassa on kivaa, ja isän kanssa on yleensä mukava touhuta.
Peten syntymäpäiville ilmaantuu Kake, joka tuo upean polkuauton. Myöhemmin käy ilmi että helsinkiläinen Kake onkin Peten oikea iskä. Kake ajaa hienolla autolla ja Pete pääsee lentokoneella kurkistamaan biologisen isän elämää ja toista pikkusiskoa. Kotiinkin on kuitenkin mukava palata.
Jossain vaiheessa Pete näkee liikaa. Hän haluaisi suojella äitiä ja pikkusiskoa isältä, mutta pienellä pojalla ei ole keinoja. Sitten koittaa yö, jonka jälkeen Pete ei halua enää nähdäkään isää. Äiti, Pete ja Suvi muuttavat kolmisin kerrostalokotiin, jossa ei edes tuoksu kukaan muu kuin he. Siellä on hyvä olla - mutta isä yltää lopulta sinnekin...
Franzénin kerronta on mahtavaa ja herkullista. Pienet yksityiskohdat ja lyhyet lauseet tekevät tekstistä taidokkaan lapsenomaista. Vaikka Pete näkee ja kokee liikaa, ei lapsuus kuitenkaan ole huonoa tai onnetonta. Pete leikkii kavereiden kanssa, ihastuu koulussa naapuripulpetin tyttöön, hölmöilee välillä. Väkivallasta huolimatta kirjasta huokuu turvallisuus.
Tumman veden päällä on parasta, mitä olen lukenut pitkään aikaan; niitä kirjoja, jotka haluaa omaan kirjahyllyynsä, jotta voi lukea sen uudestaan juuri silloin kuin siltä tuntuu.
Elämää suurempi suru
Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä
Genre: elämäkerrallinen teos
Liian lyhyt elämä kertoo surusta, menetyksestä ja elämän pysähtymisestä, siitä miten yhtäkkiä asiat voivat kääntyä päälaelleen. Tarina alkaa synnytyssalista, jossa yhtäkkiä ei saadakaan vauvan sydänääniä kuulumaan. Kaikki käy nopeasti, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Syntyy lapsi, joka pitkän elvytyksen jälkeen saadaan siirrettyä teho-osastolle, mutta jota mikään ihmisen teko ei pysty pelastamaan. Pieni Akseli-poika elää vain 46 tuntia. Mitään syytä tragedialle ei löydetä; diagnoosiksi tulee kohdunsisäinen kätkytkuolema.
Teresa-äidin elämä pysähtyy. Hän lamaantuu ja jää sängyn pohjalle seuranaan päässään taukoamatta soivat laulujen sanat. Puoliso ja kaksi pientä tytärtä yrittävät herättää äitiä takaisin arkeen, mutta Teresa ei jaksa eikä kykene. On heinäkuu, koko Suomi on lomalla, ja apua on vaikea saada. Ihmiset eivät osaa lähestyä häntä, joka on kokenut suurimman mahdollisen menetyksen; eihän lapsensa menettäneelle vanhemmalle ole edes mitään nimitystä.
Laine-Puhakainen kertoo koskettavasti äidin tuskasta ja tunteista, myös niistä raadollisista, joita yleensä ei uskalleta tunnustaa. Kirja on niin elämänmakuinen ja kipeä, että sitä on vaikea kuvailla millään sanoilla. Ehkä parhaiten kertoo se, että olen lukenut kirjan kolme tai neljä kertaa, ja joka kerta itkenyt ensimmäisen luvun ensimmäiseltä sivulta tarinan viimeiseen lauseeseen asti
Liian lyhyt elämä on upea lukukokemus, joka pysäyttää ja kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Laine-Puhakaisen teksti on alastonta ja peittelemätöntä; surun kuristavaa otetta kuvataan niin taitavasti, että lukija uppoutuu myötäelämään menetystä ja sitä seuraavaa vuotta.
Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on nopea lukea. En kuitenkaan suosittele sitä vauvaa odottaville perheille.
Genre: elämäkerrallinen teos
Liian lyhyt elämä kertoo surusta, menetyksestä ja elämän pysähtymisestä, siitä miten yhtäkkiä asiat voivat kääntyä päälaelleen. Tarina alkaa synnytyssalista, jossa yhtäkkiä ei saadakaan vauvan sydänääniä kuulumaan. Kaikki käy nopeasti, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Syntyy lapsi, joka pitkän elvytyksen jälkeen saadaan siirrettyä teho-osastolle, mutta jota mikään ihmisen teko ei pysty pelastamaan. Pieni Akseli-poika elää vain 46 tuntia. Mitään syytä tragedialle ei löydetä; diagnoosiksi tulee kohdunsisäinen kätkytkuolema.
Teresa-äidin elämä pysähtyy. Hän lamaantuu ja jää sängyn pohjalle seuranaan päässään taukoamatta soivat laulujen sanat. Puoliso ja kaksi pientä tytärtä yrittävät herättää äitiä takaisin arkeen, mutta Teresa ei jaksa eikä kykene. On heinäkuu, koko Suomi on lomalla, ja apua on vaikea saada. Ihmiset eivät osaa lähestyä häntä, joka on kokenut suurimman mahdollisen menetyksen; eihän lapsensa menettäneelle vanhemmalle ole edes mitään nimitystä.
Laine-Puhakainen kertoo koskettavasti äidin tuskasta ja tunteista, myös niistä raadollisista, joita yleensä ei uskalleta tunnustaa. Kirja on niin elämänmakuinen ja kipeä, että sitä on vaikea kuvailla millään sanoilla. Ehkä parhaiten kertoo se, että olen lukenut kirjan kolme tai neljä kertaa, ja joka kerta itkenyt ensimmäisen luvun ensimmäiseltä sivulta tarinan viimeiseen lauseeseen asti
Liian lyhyt elämä on upea lukukokemus, joka pysäyttää ja kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Laine-Puhakaisen teksti on alastonta ja peittelemätöntä; surun kuristavaa otetta kuvataan niin taitavasti, että lukija uppoutuu myötäelämään menetystä ja sitä seuraavaa vuotta.
Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on nopea lukea. En kuitenkaan suosittele sitä vauvaa odottaville perheille.
Psykopaattiäiti ja peräkammarinpoika
Joanne Harris: Sinisilmä
Genre: vaikea määritellä
Joanne Harris kuuluu lempikirjailijoideni joukkoon. Olen ostanut kaikki hänen suomennetut kirjansa. Harrisin tyyli on unenomainen, hän kuljettaa tarinaa taitavasti, usein lukijaa harhauttaen. Kirjat ovat herkullisia ja mielikuvituksellisia, eivät kuitenkaan samalla tavalla "aikuisten satuja" kuin esim. Cecelia Ahernin, vaan voisivat melkein olla totta.
Sinisilmän kiitoksissa Harris mainitsee, että tämän kirjan kirjoittaminen on ollut vaikeampaa kuin muiden. Sen huomaa. Unenomaisesta tulee epäuskottava, aiemmin taitavasta ajan virrassa seikkailemisesta sekavaa ja vaikeatajuista. Muiden kirjojen taitavat vihjeet, jotka kiihottavat lukijaa ahmimiseen asti, muuttuvat Sinisilmässä keinotekoisiksi ja kömpelöiksi. Päähenkilöiden persoonallisuuden muuttuminen ei suju luontevasti. Kun muut Harrisit saavat lukijan toivomaan, ettei kirja koskaan loppuisi, Sinisilmä tuntuu venyvän ja vanuvan kuin tukkaan tarttunut purukumi.
Mikäli kyseessä olisi joku muu kirjailija kuin Harris, olisin varmaankin luovuttanut kirjan keskivaiheilla. Nyt odotin koko ajan, että tapahtuisi jotain, joka pelastaisi lukuelämyksen, kääntäisi mielikuvan kirjasta päälaelleen. Sellaista ei tapahtunut. Kirja oli sanalla sanoen pettymys. Viimeiset luvut kahlasin läpi ainoastaan tympääntyneenä, odottaen koko ajan että pääsisin kirjasta eroon.
Kirjan päähenkilö, B.B., elää kahden veljensä ja äitinsä kanssa. B.B.:llä on harvinainen synnynnäinen ominaisuus; hän on synesteetikko, jonka aistit sekoittuvat keskenään aiheuttaen rankkojakin fyysisiä oireita. Synestesiasta kiinnostunut tohtori Peacock ottaa pojan hoiviinsa, kouluttaa häntä ja kirjoittaa tutkimusta B.B.:n lahjasta - kunnes löytää vielä paljon mielenkiintoisemman tapauksen: pienen sokean tytön, joka näkee musiikin väreinä. B.B. jää syrjään, ja hänen kunnianhimoinen, julma äitinsä antaa pojan tuta pettymyksen, jonka hän äidilleen aiheutti.
Kirja koostuu kokonaan B.B.:n ja toisen päähenkilön, Albertinen, blogimerkinnöistä ja niiden kommenteista. B.B.:n ja Albertinen elämät kietoutuvat yhteen, mutta eivät kiehtovasti, vaan kankeasti ja epäuskottavasti. Taustalla elää lasten pettymys ja hylkäämisen tunne, joka purkaantuu kostofantasioina internetissä. Mutta kuka onkaan se, joka tekee fantasioista totta?
Genre: vaikea määritellä
Joanne Harris kuuluu lempikirjailijoideni joukkoon. Olen ostanut kaikki hänen suomennetut kirjansa. Harrisin tyyli on unenomainen, hän kuljettaa tarinaa taitavasti, usein lukijaa harhauttaen. Kirjat ovat herkullisia ja mielikuvituksellisia, eivät kuitenkaan samalla tavalla "aikuisten satuja" kuin esim. Cecelia Ahernin, vaan voisivat melkein olla totta.
Sinisilmän kiitoksissa Harris mainitsee, että tämän kirjan kirjoittaminen on ollut vaikeampaa kuin muiden. Sen huomaa. Unenomaisesta tulee epäuskottava, aiemmin taitavasta ajan virrassa seikkailemisesta sekavaa ja vaikeatajuista. Muiden kirjojen taitavat vihjeet, jotka kiihottavat lukijaa ahmimiseen asti, muuttuvat Sinisilmässä keinotekoisiksi ja kömpelöiksi. Päähenkilöiden persoonallisuuden muuttuminen ei suju luontevasti. Kun muut Harrisit saavat lukijan toivomaan, ettei kirja koskaan loppuisi, Sinisilmä tuntuu venyvän ja vanuvan kuin tukkaan tarttunut purukumi.
Mikäli kyseessä olisi joku muu kirjailija kuin Harris, olisin varmaankin luovuttanut kirjan keskivaiheilla. Nyt odotin koko ajan, että tapahtuisi jotain, joka pelastaisi lukuelämyksen, kääntäisi mielikuvan kirjasta päälaelleen. Sellaista ei tapahtunut. Kirja oli sanalla sanoen pettymys. Viimeiset luvut kahlasin läpi ainoastaan tympääntyneenä, odottaen koko ajan että pääsisin kirjasta eroon.
Kirjan päähenkilö, B.B., elää kahden veljensä ja äitinsä kanssa. B.B.:llä on harvinainen synnynnäinen ominaisuus; hän on synesteetikko, jonka aistit sekoittuvat keskenään aiheuttaen rankkojakin fyysisiä oireita. Synestesiasta kiinnostunut tohtori Peacock ottaa pojan hoiviinsa, kouluttaa häntä ja kirjoittaa tutkimusta B.B.:n lahjasta - kunnes löytää vielä paljon mielenkiintoisemman tapauksen: pienen sokean tytön, joka näkee musiikin väreinä. B.B. jää syrjään, ja hänen kunnianhimoinen, julma äitinsä antaa pojan tuta pettymyksen, jonka hän äidilleen aiheutti.
Kirja koostuu kokonaan B.B.:n ja toisen päähenkilön, Albertinen, blogimerkinnöistä ja niiden kommenteista. B.B.:n ja Albertinen elämät kietoutuvat yhteen, mutta eivät kiehtovasti, vaan kankeasti ja epäuskottavasti. Taustalla elää lasten pettymys ja hylkäämisen tunne, joka purkaantuu kostofantasioina internetissä. Mutta kuka onkaan se, joka tekee fantasioista totta?
Tilaa:
Kommentit (Atom)